Organisoituminen selvää, mutta miten kohtaan irtisanottavan

Johtajuuden yksinäisin hetki ei ole se, kun teet vaikean päätöksen. Se on se hetki juuri sen jälkeen, kun ovi sulkeutuu ja jäät yksin omien ajatustesi kanssa.

Kävin tällä viikolla luottamuksellisen keskustelun erään kokeneen johtajan kanssa. Hänen organisaationsa on keskellä repivää muutostilannetta. Hänellä oli pöydällään juristien laatimat prosessikuvaukset, muutosneuvottelujen kulusta ja viestintätoimiston kriisiviestintäsuunnitelma. Paperilla kaikki oli kunnossa, mutta jotain puuttuu, asia mitä ei ole mietitty, suunniteltu mitenkään ja se pelotti häntä eniten.

Hän sanoi minulle ääni väsyneenä: "Minulla on kaikki nämä ohjeet, mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten kohtaan nämä ihmiset ihmisenä, romahtamatta itse."  "Tai että varmistan että kun he astuvat ovesta ulos, he tietävät että kokemuspolkua ei tarvitse kulkea yksin!"

Tässä on se kohta, missä teoria loppuu ja eletty kokemus alkaa.

Emme käyttäneet tapaamistamme prosessikaavioiden viilaamiseen. Käytimme sen siihen, että kävimme läpi ne tunteet – syyllisyyden, pelon ja vastuun painon – joita hän ei voinut näyttää tiimilleen tai hallitukselle.

Pystyin sparraamaan häntä, koska olen istunut samassa tuolissa pöydän molemmin puolin. Tiesin, ettei hän kaipaa tsemppilauseita, vaan jonkun, joka sanoo: "Tiedän miltä tuo tuntuu. Tässä on se, miten itse selvisin siitä, ja miten sinäkin selviät." 

Kokemuskonsultointi ei ole vain neuvontaa. Se on turvallinen tila, jossa johtaja saa olla hetken aikaa ihminen. Saaden myös tiedon että asiat voidaan tehdä myös toisin. Saada paperin, jossa myös muutoksen kohteena olevien henkilöiden kokemuspolku on myös sen kylmän ja faktisen päätöksen jälkeen suunniteltu!